Kummikoirani Dustin

Kummikoira-Dustin

Olemme avustajakoirakko Sinikka ja Dustin. Ilmoitin halukkuuteni avustajakoiran hankintaan vuoden 2008 syksyllä, kun olin ensin ottanut selvää avustajakoirista netin kautta ja Aputassu-lehdestä. Lähetin hakemuksen Invalidiliittoon -09, ja kävin haastattelussa. Ilman järeämpää kulkupeliä kuin manuaali pyörätuoli, en voisi kulkea koiran kanssa ulkona tarvittavaa vauhtia. Niinpä sovimme, että saisin avustajakoiran mahdollisesti seuraavana vuonna.

Mutta sattumuksien summa oli melkoinen, kun ilmoitettiinkin, että saisinkin koiran jo samana keväänä. Siinä alkoi sähköpyörätuolin hankinta pikaisesti, kun aikaa luovutusjaksolle oli suurinpiirtein kuukausi. En ollut aiemmin edes ajatellut hankkivani sähköpyörätuolia, saatikka kokeillut ajaa sellaista. Sain sähkärin juuri avustajakoiran luovutusjaksolle. Vaikea yhtälö kun sain sähköpyörätuolin ja avustajakoiran samaan aikaan: sain Dustinin, pitkäkoipisen labradorinnoutajauroksen, ja sain uuden menopelin, jota ei olekaan maailman yksinkertaisin asia ajaa!

Näin alkoi opettelut elämiseen yhdessä. Ja tietysti Dustinin opettelu elämään perheessä, johon kuului mies, tytär sekä kissa.

Alkuun tuntui erityisen vaikealta ottaa ikäänkuin omaksi kaksivuotias koira, joka ei ollut oma, vaan Invalidiliiton, ja joka nyt yhtäkkiä oli siinä ja jota piti opettaa, itse yksin, ja yrittää olla vahva ja sinnikäs koiralle, joka ei tuntunut alkuun oikein omalta. Oli vaikeaa sisäistää uusi tilanne.

Vilkas, nuori koira Dustin oli ja on vieläkin, kun vajaan vuoden olemme yhdessä kulkeneet.


Karkailuja, luoksetulon ongelmia, sekä niin ihanat aronianmarjat ovat olleet kynnyskysymyksiä, ja varsinkin tämän talven suuret määrät lunta. En voi päästä liikkumaan sähkärillä huonosti auratuilla teillä. Jään jumiin pieniinkin nyppylöihin, varsinkin, jos on lauhaa, ja siinähän meinaa mennä hermot. Pakkasilla Dustinin jalkoja palelee. Olenkin käyttänyt Dustinia lenkillä erikseen enkä ole ottanut sitä mukaan joka paikkaan.

Dustin auttaa minulta päällysvaatteet pois, lakin, kaulahuivin, kengät, takin... lähes kaiken. Pukisikin varmaan, jos osaisi. D nostelee tavaroita lattialta syliini tai laittaa johonkin pyytämääni paikkaan - aika usein tosin viereen tai ohi kuin juuri siihen kohtaan johon haluaisin. Sukat hän ottaisi mielellään milloin hänelle sopii, ei juuri silloin kuin itse haluaisin. Tyttären tavarat kiinnostaa kovin, Dustin hakee leluja alvariinsa tytön huoneesta ja yrittää tyrkyttää niitä kenelle vaan, lähinnä miehelleni. Varastamisesta ei palkita, vaikka hänen mielestään hän teki tosi hyvän työn. Kun Dustin poimii lattialta jonkin esineen tai roskan ja antaa sen jollekin, niin siitä tietysti palkitaan.


Nyt tulemme Dustinin kanssa hyvin juttuun ja hän tuntuu enenevässä määrin omalta, rutiinit ovat hyvin asettuneet kohdilleen ja uusia asioita opetellaan sopivassa määrin. Tuntuu, etten enää haluaisi olla ilman omaa karvaista avustajaani.